';

Kaikkia aaltoja ei tarvitse surffata

Kaikkia aaltoja ei tarvitse surffata

”Life’s a wave, catch it”, sanoo Pinterestin tarjoama voimalause. Postaan sen saman tien someen, koska lause puhuttelee minua. Minusta on viimeisen yhdeksän vuoden aikana tullut oikea mestari bongaamaan tällaisia lauseita. Kun nollahetkiä itselle on ruuhkavuosirumbassa usein se pyöreä nolla eikä self help –kirjojakaan ehdi lukemaan kuin korkeintaan takakannesta, käy reitti takaisin itseen välillä oikopolkuja.

Surffitunnilla Ericeirassa. Opettajana Nuno Cid.

Nyt jooga-, meditaatio- ja surffiretriitissä etelä-Portugalissa, yhteensä 17-vuotinen korporaatioura takana mietin, kannattiko kaikkien ”aaltojen” harjalle sitten hypätä noin niin kuin oman hyvinvoinnin kannalta. No ei.

Siinä, missä ammatilliset ympyräni ovat maantieteellisesti laajentuneet, ovat ne ihan omat ympyräni pienentyneet akselille koti–työpaikka. Välillä työpaikalle meno stressasi syystä tai toisesta niin paljon, että siirryin työskentelemään kotoa käsin aina kun vain mahdollista. Joskus sitä katsottiin kieroon ja jopa epäiltiin, teinkö oikeasti töitä. (Siksikö, koska postasin voimalauseita?) Mutta pidin pintani. Kuulun siihen joukkoon meitä herkkiä suomalaisia, joiden kaikkeen tekemiseen vaikuttaa ympäröivä ilmapiiri – ja isosti. Yt-neuvottelu-uhkapilvien alla elävissä työyhteisöissä ilmapiiri harvoin on siitä parhaimmasta päästä. Oman yhdeksänvuotisen Yle -urani aikana työyhteisöni kävi läpi useat yt-neuvottelut.

Uhalla suorittamisen kulttuurista

Palasin Englannista kotimaan työelämään keväällä 2009 median murroksen alkuvaiheessa. Viimeiset vakituiset työpaikat silloisessa kotipesässäni Yle uutisissa olivat menneet kuukausi ennen ensimmäisen pätkätyösopimukseni alkamista.  Sillä, että olin työskennellyt BBC:n tai ITN:n kansainvälisissä uutisissa jo useamman vuoden ennen sitä, ei tuntunut olevan mitään merkitystä – päinvastoin tuntui, että oli paras olla puhumatta omista, kovalla työllä hankituista meriiteistäni. Puin siis ylleni kuvitteelliset valkonokan haalarit ja aloitin alusta.

Elettiin epävarmoja aikoja. Oma toimitusosaaminen piti konkreettisesti näyttää jokaisen määräaikaisen työsopimuksen aikana, vaikka tiesin, että osasin hommani jo ihan hyvin. Se oli hämmentävää. Vähän niin kuin isoja aaltoja surffatessa, tuntui, että jokaisen aallon päälle oli noustava tai hukkuisin, eli jäisin työttömäksi – siihen kai se ahdistus lopulta kiteytyy. Miksi muuten työpaikoilla vallitsisi tällainen uhalla suorittamisen kulttuuri?

Omaan tekemiseen siirtyy tällaisessa työelämän myllerryksessä hyvinkin helposti kuluttava ”kaikki tai ei mitään” -asenne. Niin kuin kunnon surffaaja, en kääntänyt selkääni aallolle. Ja sillä asenteella “surffasin” aina viime vuoteen asti, kunnes tajusin, että niin hienoa kuin olisikin nousta taas jonkun ison aallon harjalle, on paljon mielekkäämpää ja tehokkaampaa surffata vähän pienempiä aaltoja ja valita sellaisia projekteja ja työympäristöjä, jotka eivät vie kaikkia voimia.

Ericeirasta löytyvät kokeillusti Portugalin parhaimmat aallot!

Työhyvinvoinnin todellisista tappajista ei puhuta

Kun nyt Atlantin aaltojen äärellä, joogatunnin jälkeisellä detox -aamiaisella irlantilainen kurssitoverini ihmettelee oman 25-vuotiaan tyttärensä kuoppaista tietä yleisradioyhtiön toimittajaksi, totean hänelle kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ”sellaista se on”. Enkä silti voi uskoa kuulemaani.

Se, että toimittajalla on kutsumus ja kyky oivaltaa hyviä juttuaiheita ja näkökulmia ja tuottaa ne toimiviksi ja puhutteleviksi sisällöiksi tekemättä itsestään numeroa, ei riitä. Pitää myös tulla toimeen usein miesvoittoisissa uutistoimituksissa, missä kilpailu on kovaa, ja oppia ymmärtämään usein ala-arvoista esimiestoimintaa. Aivan liian usein työn alkutaipaleella kohtaa seksuaalista häirintää.

Näin kävi myös minulle Suomeen palattuani. Olin juuri päässyt tekemään ensimmäistä omaa tuotantoani, isoa sellaista, kun miespuolinen kollegani halusi ottaa intopiukealta Englannin ”tytöltä” luulot pois.  Tuo tilanne ensimmäistä kuvauspäivää edeltäneenä iltana oli minulle aallon pohja ja siitä lähdettiin kuukausia kestäneelle, mm. pitkiä matkoja samassa autossa vaatineelle yhteiselle työrupeamalle.

Tapausta ei koskaan käsitelty, mutta siihen liittyneestä työpaikkakiusaamisesta keskusteltiin siinä vaiheessa, kun aloin silmin nähden voida huonosti. Kaikkein rankimmassa vaiheessa tätä tarinaa olin monta kertaa nukahtaa rattiin matkalla töistä kotiin. Esimiesten ohjeistus oli olla puhumatta asiasta mitään ulos päin keskustelun jälkeen. Siispä hautasin kokemuksen jonnekin mieleni syvyyksiin.

Kuvalähde: Pinterest

Nyt, kun #metoo –kampanja on jyllännyt jo hyvän aikaa ja yksi jos toinenkin media-alan työntekijä on tullut ulos ”kaapista” oman kokemuksensa kanssa, voi kenties jo ympäripyöreästi avata matopurkin kantta – onhan sillä ollut oma leimansa siihen, miten työssäni jaksan ja miten sitä teen.

Minulle tuo tapaus opetti erityisesti sen, että on oltava äärimmäisen tarkka siinä, kenen kanssa työskentelee. Nykyään valitsenkin työryhmäni niin, että työn tekeminen on sekä ammattimaista että mielekästä, kenenkään taustaa tai osaamista ei vähätellä ja jokainen ryhmän jäsen saa olla oma, inhimillinen itsensä. Yritän myös valita tulevat esimieheni oikein. Silloin, kun luovan työn tekeminen resurssoidaan oikein tekijän hyvinvoinnin kannalta, se myös sujuu ilman jälkipuinteja. Kaikki on selkeää ja kaikki voivat keskittyä oleelliseen.

Valmennuksella aallokon paremmalle puolelle

Olen sitä mieltä, että tuo työprojekti oli omalla kohdallani se aalto, jota ei olisi kannattanut bongata. Se imaisi mukanaan liikaa omia resursseja, kun jo valmiiksi haastavaan urakkaan tuli kylkeen oikea painajainen. Tällainen tilanne on omiaan vaikuttamaan ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin pitkän aikaa. Ja näitä resursseja olen viime vuosien ajan kerännyt takaisin mm. hyvinvointivalmennuksessa sekä ratkaisukeskeisessä työnohjauksessa. Kumpikaan ei ole tullut työterveyden kautta, mutta olen katsonut, että nämä lukemattomat tunnit minun kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistani välittävien ammattilaisten kanssa ovat olleet oma satsaus, joka on todella kannattanut. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että olen tuon aallokon paremmalla puolen. Täältä on vain hyvät näkymät.

Olen ylpeä kaikesta siitä, mitä olen toimittajan ja ohjaajan urallani tähän asti saavuttanut ja nykyään freelancerina olen siinä onnellisessa asemassa, että voin valita omat projektini. Olen myös omien kokemusteni kautta löytänyt tien terveys- ja hyvinvointiaiheisiin, joihin jatkossa keskityn. Haluan tehdä oman osani, jotta suomalaiset voisivat paremmin. Se alkaa tämän tarinani palasen jakamisesta.

Vain jakamalla ne omat kokemukset ja oivallukset, voi auttaa tai inspiroida muita – olivatpa ne sitten voimalauseiden tai pohdiskelevien blogipostausten muodossa. Voit seurata luovan työntekijän hyvinvointia käsittelevää blogiani osoitteessa minnadufton.com.

Meren tuoksuisin terveisin,

Minna D., jossakin Atlantin rannalla

Kuvat: Patricia / Shamballah Yoga Retreats
Minna Dufton

Leave a reply